Quinn syntyi Donovanien toiseksi lapseksi kauniina elokuisena kesäpäivänä, täyttäen vanhempiensa toiveen toisesta tytöstä. Ensimmäinen lapsi, Naomi nimeltään, oli Quinnin syntyessä vasta reilun vuoden ikäinen, joten tytöt käytännössä kasvoivat yhdessä - ja aiheuttivat siinä sivussa vanhemmilleen varmasti yhden jos toisenkin harmaan hiuksen. Tytöt olivat kuitenkin alusta saakka kuin paita ja peppu ja tekivät miltei kaiken yhdessä. Toki jotain sisarusten välistä nahinaa välillä esiintyi, mutta pääasiassa tyttöjen yhteiselo oli harmonista ja sisarukset olivat alusta saakka myös toistensa parhaat ystävät. Koko heidän lapsuutensa oli onnellista aikaa, Aisha ja Simon olivat rakastavia vanhempia, joille lastensa iloisuus oli tärkeää, vaikka tytöille asetettiinkin alusta saakka selvät säännöt ja asiallista käytöstä odotettiin molemmilta tilanteessa kuin tilanteessa - olihan heillä kuitenkin tärkeä rooli koko yhteisössään, kun isä oli paikallisen seurakunnan johtaja. Donovanien perheessä kirkko ja uskonto olikin tärkeässä asemassa. Kirkolliset tapahtumat ja juhlat rytmittivät perheen arkea, ja sunnuntaisin käytiin koko perheen voimalla kirkossa vähän laittautuneempana. Quinn kuitenkin tykkäsi kirkon tuomasta yhteisöstä, seurakunnassa oli muutamia hänen ja Naomin ikäisiä lapsia, joista tytöt saivat lisää kavereita ja joiden kanssa saattoivat välillä livahtaa kesken tylsempien jumalanpalvelusten omien leikkien pariin.
Kirkon ulkopuolella Quinnillä ei ihan niin monia ystäviä ollutkaan. Hän ja siskonsa kävivät peruskoulunsa tavallisessa julkisessa koulussa kotinsa lähellä, ja jotkin hänen luokkakaverinsa härnäsivät häntä uskonnon ja kirkollismenojen vuoksi. Se toki harmitti, mutta olihan hänellä siskonsa ja seurakuntansa, ja se riitti aika pitkälle. Ja vuosien vieriessä koulustakin löytyi muutama kaveri, jotka eivät antaneet Quinnin avoimen uskovaisuuden häiritä. Lähin ystävä oli kuitenkin aina, kautta aikojen hänen oma siskonsa Naomi. Yhdessä sisarukset tuntuivat ymmärtävän toisiaan välillä ilman sanoja, ja he pystyivät uskoutumaan toisilleen kaikesta ja toimimaan toistensa neuvonantajina.
14-vuotiaana, high schoolin ensimmäisenä vuonna, Quinn alkoi täysin odottamatta pyörtyillä ja hengästyä pienessäkin liikunnassa. Alkuun oireilu pistettiin vain pitkittyneen flunssan ja koulustressin piikkiin, mutta kun tytön vointi alkoi viikko viikolta vain huonontua, alkoi pitkä lääkärissä ravaaminen, kun oireita yritettiin selvitellä vaikka millä tutkimuksin. Lopulta vastaus tuli kuin iskuna kasvoja vasten: Quinn, tuo aiemmin niin aktiivinen ja liikunnallinen, showtanssia harrastava teini, oli täysin odottamatta sairastunut sydämen vajaatoimintaan. Syytä ei koskaan löydetty, mikä ei osaltaan auttanut diagnoosin hyväksymistä - tämäkö oli Jumalan tahto, että hänellä 14-vuotiaana oli kuin vanhan, raihnaisen rouvan heikko sydän? Äkkiä tytölle aloitettiin useampi sydämen toimintaa tukeva lääkitys, ja vaikka hänen vointinsa lopulta, useamman kuukauden lääkekokeilujen jälkeen, alkoikin hiljalleen kohentua, ei hän toipunut ennalleen. Seuraavat vuoden Quinn meni pitkälti sydämensä ehdoilla, hyvinä hetkinä hän pystyi osallistumaan "normaaliin" elämäänsä, käymään koulussa ja olla, kuin miltei mitään ei olisi ollutkaan. Yhtä lailla kausittain hänen kuntonsa kuitenkin heikkeni, ja kun sisko ja kaikki kaverit kävivät high schoolia ja puhuivat koulutansseista ja kokeista, kävi Quinnille Bostonin yliopistosairaalan sydänvalvontaosasto henkilökuntineen hyvin tutuksi, ja koulu-ura eteni ajoittain sangen pätkittäisenä, osin teho-osaston potilassängystä käsin.
Kaikista vaikeuksista huolimatta Quinn sai - osin kaikkia ennusteita vastaan - koulu-uransa päätökseen ja vieläpä ihan kelvollisin arvosanoin, reilua vuotta muuta vuosikurssiaan myöhemmin syksyllä 2019. Valmistumisen aikoihin vointi oli ollut jonkin aikaa jo sangen vakaa, joten Quinn uskalsi jopa tutkailla vaihtoehtojaan jatko-opintojen suhteen. Kirjoittaminen oli ollut hänelle tärkeää ajanvietettä ja mielen harhautusta pitkinä osastopäivinä, eikä Quinn oikein ollut teinivuosianan ehtinyt tutkailla muita kiinnostuksen kohteitaankaan, joten Englannin kielen opiskelu tuntui luontevalta idealta. Samalla hän kaipasi maisemanvaihdosta, pois Salemista ja Bostonista, olihan Naomikin muuttanut Ohioon opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja muut ystävät olivat kukin lähteneet omille teilleen koulun jälkeen. Opinahjoksi valikoitui lopulta NYU, ja muuttokuorma suuntasi New Yorkiin kesällä 2020. Opiskelun aloittaminen tuntui jännittävältä, mutta samalla häntä kuitenkin mietitytti oma jaksaminen ja eläminen kaukana kotoa. Luentojen alettua pahimmat pelot kuitenkin hälvenivät pian, ala tuntui omalta ja opiskelukaverit tuntuivat mukavilta, ja hiljalleen hän uskalsi levittää siipiään vieraassa kaupungissa.
Ainakin kesään 2022 asti, kun tuttu hengenahdistus ja voimattomuus lisääntyi taas odottamatta, kolmen miltei oireettoman vuoden jälkeen. Hänen sydämensä oli taas heikentynyt, tilanteen ollessa huonompi kuin koskaan ennen. Oireilua yritettiin jonkin aikaa saada kuriin New Yorkissa, ja jonkin aikaa Quinn yrittin sinnitellä ja jatkaa opiskelua. Lopulta oli kuitenkin pakko todeta sairauden vieneen jälleen kerran voiton, eikä vointi yksinkertaisesti riittänyt edes kevennetystä luentosuunnitelmasta suoriutumiseen. Hän päätti hakea opintojensa keskeytystä terveyssyistä, ja muutti takaisin kotiin, vanhempien läsnäolo ja tuki tuntui turvalliselta epävarman terveystilanteen keskellä. Bostonissa tutulla sydänosastolla hänen tilannettaan yrittiin saada hallintaan uusien, voimakkaampien lääkeyhdistelmien ja osin myös sydämen toimintaa tukevien laitteiden kanssa, mutta mitään pysyvää apua eivät sairaalan kokeneimmatkaan lääkärit hänelle löytäneet. Lopulta alkukeväästä 2023 jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto, viimeinen oljenkorsi mahdollisuutena selvitä tästä ilman, että sydämen vajaatoiminta veisi voiton: Quinn asetettiin elinsiirtolistalle. Sopivan sydämen löytyminen osoittautui kuitenkin hankalaksi Quinnin harvinaisen veriryhmän ja vasta-aineiden vuoksi, ja lääkärit ehtivätkin monen monta kertaa käydä keskusteluja sekä Quinnin että hänen perheensä kanssa siitä, kuinka hän ei välttämättä ikinä kotiutuisi enää sairaalasta. Pelastava enkeli tuli lopulta Quinnin pahimman painajaisen muodossa. Marraskuun lopulla 2023 Quinnin vanhemmat saivat puhelun, jota yksikään vanhempi ei halunnut: Heidän tyttärensä Naomi oli liukastunut, lyönyt päänsä ja saanut äärimmäisen vakavan aivovamman, josta ei ollut toipumista - Naomi oli aivokuollut. Kaiken surun keskellä Aisha ja Simon tekivät päätöksen tehdä tyttärestään elinluovuttaja, toiveenaan, että kamala onnettomuus voisi edes tuoda jotain hyvää mukanaan. Ja muutamaa tuntia myöhemmin Quinnin lääkäri tuli iloisena kertomaan uutisiaan: Elinsiirtoja koordinoiva UNOS-järjestö oli löytänyt Quinnille sydämen, ja pisteet oli helppo yhdistää - Naomi oli kuollut, mutta samalla tämä tarjosi siskolleen vielä yhden mahdollisuuden elää.
Elinsiirtoleikkauksesta toipuminen vaati Quinniltä paljon. Fyysinen palautuminen isosta leikkauksesta otti jo itsessään paljon aikaa ja voimia, mutta oli lopulta vielä se helppo tehtävä. Se henkinen puoli? Se olikin ihan eri asia. Kuukausien kuluessa Quinn velloi aina vain syvemmin negatiivisten ajatusten keskellä, katkeroituen välillä koko elämään. Tämä kaikki tuntui epäreilulta, julmalta, täysin ymmärtämättömältä. Miksi Jumala oli ottanut hänen siskonsa, ja jättänyt hänet tänne? Quinn vietti paljon aikaa ollen vihainen, vihainen itselleen, vihainen Naomille, mutta ennen kaikkea vihainen Jumalalle. Hän epäröi hetkittäin omaa uskoaan, oli osin jo valmis hylkäämään sen kokonaan, ja kääntyi pois seurakunnan ja vanhempiensakin puolesta, vaipuen yksinäisyydessään vain syvemmälle katkeruuteen ja masennukseen. Lopulta, oltuaan jo miltei valmis luovuttamaan, alkoi hän hiljalleen hyväksyä tapahtuneen Jumalan suunnitelmana, niin kamalalta kuin se tuntuikin. Hän alkoi nähdä enemmän vaivaa toipumiseensa ja hakeutui psykoterapeutin luokse juttelemaan ajatuksistaan. Vanhemmat ja kirkko toivottivat hänet avosylin takaisin seuraansa, ja hiljalleen arki alkoi taas rullata ja elämä ja tulevaisuus alkoivat tuntua vähemmän toivottomalta. Samalla ajatus opiskelujen jatkamisesta alkoi kiinnostaa yhä enemmän, joskaan kirjallisuus ei enää tuntunut omalta. Nyt hän jaksoi muutakin, ja kaikki vaihtoehdot tuntuivat olevan avonaisena. Quinn oli vuosien varrella aina vointinsa salliessa vahtinut naapuruston lapsia, ja niin idea varhaiskasvatuksen opiskelusta alkoi kypsyä. New York oli aikanaan tuntunut oikealta osoitteelta, ja niin Quinn palasi 2025 kevätlukukauden alussa NYU:n opiskelijaksi. Suru siskon menetyksestä ja pelko tulevaisuudesta ovat edelleen ajoittain läsnä arjessa, mutta samalla hän osaa suhtautua tulevaan uudella luottavaisuudella.
Luonne/ulkonakö jee
